KYH:äilty on, mutta paljon on kesken. Heinäkuu on mennyt suurimmilta osin miettimiseen. Ja jostain kumman syystä (blondius??) en pysty keskittymään kunnolla, jos ratkon pienillä, harmailla aivosoluillani oikein vaikeita asioita. Joten, neuleet ovat olleet aika jumissa. Jos ei olisi ollut näitä helteitä, niin sanoisin, että "Jäissä!"

Kuten jo aiemminkin olen toitotellut, Pojan asiat alkavat olla todella hyvin kunnossa. Joten, nyt sitten alkavat pukkaamaan kaikki omat jutut mieleen. Ja niitähän löytyy, vaikka muille jakaa!

Kävin alkukesällä niissä päsykokeissa oikein urakalla. En saanut oikeanlaista opiskelupaikkaa, mutta ehkä jo alun alkaenkin hain vääriä paikkoja? Aika vaikeaa nelikymppisenä on tietää, miksi "isona" haluaisi tulla. Miten ne 16-vuotiaat, yhdeksäsluokkalaiset pärjäävät näissä asioissa? Mää vaan kysyn ja ihmettelen! Tai sitten ne tekevät yhtä omituisia valintoja, kuin minä itsekin sen ikäisenä...

Eli ongelma numero yksi on se työpaikka. Jos ei töitä, niin sitten pitäisi saada jostakin opiskelupaikka. Jos siitä olisi myöhemmin hyvällä tuurilla jotakin hyötyä. Tällä hetkellä edes mielekästä ajankulua ja rutiinia päiviin, ehkä myös mukavia opiskelukavereita hyvällä tuurilla?

Ongelma numero kaksi on ollut todella kauan tämä ihmissuhde -puoli, nyt sekin alkaa olla kunnossa omalla omituisella tavallaan. Minähän en ole seurustellut (mitä hemmettiä sekin oikein tarkoittaa????), mutta minulla on ollut 3,5 vuotta ystävä, jota olen "tapaillut". Ystävä, joka ei halua missään nimessä "seurustella". Turha tässä nyt on kenenkään mitään sen kummempia innostua, mitään uutta ei loppujen lopuksi ole tiedossa ja tuskin edes tulossa. Mutta muutaman viikon suunnittelun jälkeen sain asian jollain tavalla järjestykseen. Sain puhuttua! Sain sanottua, että en enää pysty, en sitten millään. Tuntuu pahalta, haluaisin muutakin, haluaisin tuntea olevani rakastettu, hyväksytty. Kovin kauniisti en asiaa pystynyt sanomaan, mutta ehkä aina ei tarvitsekaan? Ja olen NIIN tyytyväinen, kun sain puhuttua! Lopultakin.

Sitä vain ihminen on NIIN typerä ollessaan ihastunut ja / tai rakastunut, että uskoo ja kuvittelee joskus aivan järjen vastaisesti monia asioita. Pienet asiat, sanat, teot, kaikki saa aivan uusia merkityksiä. Kyllä se vaan on omituinen juttu, miten kovasti pystyy ajattelemaan hyvää ja uskomaan vaikka mihin, kun tunteet ovat mukana pelissä. Järki hoi, älä jätä!

Olen usein miettinyt, miksi on niin vaikeaa puhua tärkeistä asiosita? Kertoa miltä itsestä tuntuu? Siis todella sanoa se fiilis, ei mitään sellaista, mitä nuut odottavat. En tykkää, en halua, musta tämä ei tunnu hyvältä? Olen viime aikoina opettanut omalle lapselleni näitä asioita ja siksi varmaan joudun itsekin niiden eteen nyt.

Yksi tärkeä asia, mikä pitäisi oppia muistamaan: "Voit vaikuttaa vain omaan käytökseesi!" Sitä kautta ehkä myös muihin, mutta suoraan vain omaan käytökseen.

Samalla tavalla ehkä olen joutunut miettimään näitä ihmissuhde -juttuja muutenkin. Kun lapsi kyselee ja joudun vastaamaan, niin pistäähän se miettimään. Seurusteletteko? Ette vai? Miksi sitten olette aivan niinkuin seurustelisitte? Kai sä äiti tiedät, ettei ystävät käyttäydy noin? Hups vaan ja pakko alkaa itsekin miettimään, mikä tilanne on. On aivan pakko määritellä tarkemmin jotkut asiat. Ja se kaikkista tärkein juttu: Minkälaisen mallin annan ihmissuhde-asioista omalle rakkaalle lapselleni omalla käytökselläni? En halua, että hän aikuisena joutuu tämäntyyppisiin tilanteisiin kumpanakaan osapuolena. Haluan hänelle vankan mielipiteen siitä, mikä on oikein ja väärin sekä tärkeää. Ja miten muihin ihmisiin pitää suhtautua.  Haluan hänellä olevan mahdollisuuden uskoa maailman, ihmisten ja elämän hyvyyteen, siihen että tärkeimpiä asioita ovat perhe, ystävät ja ja kaikilla hyvä olo. Ketään ei saa käyttää hyväksi, pitää pystyä olemaan reilu.

Tänä kesänä olen pitkästä aikaa jaksanut etsiä ja tapailla entisiä koulukavereita, ystäviä ja sukulaisia. Huomaan, että jaksan itsekin paljon paremmin, kun lapsen asiat ovat hyvin. Ja ystävistä saa voimia jaksaa seuraaviin päiviin.

Talvella Susu sanoi minulle näin: Mari, sinä et ole itsellesi kiltti. Et puhu itsestäsi kauniisti. Aluksi loukkaannuin, sitten olin ihmeissäni, mietin että miten niin? Ja nyt kun olen miettinyt, niin tiedän jo. Pitäisi pystyä antamaan itselleenkin anteeksi. ja katsoa, ettei kukaan tee minulle, Marille, mitään ikävää. Minun on pakko ottaa siitä asiasta itse vastuu, ei sitä kukaan muukaan tee.

Suuret kiitokset Miisulle, Susulle ja kaikille muille, jotka jaksatte kestää minua, kuunnella ja puhua ja joskus jopa jopa antaa hyviä neuvoja! Ilman teitä olisi todella vaikeaa ja tylsää!

Tämä elämä on aivan liian lyhyt siihen, että kärsin ja teen asioita, joista en pidä. On pakko uskoa, että "huomenna on paremmin!", muuten ei jaksa. Valoa kohden mennään ja "Asioilla on tapana järjestyä!", vaikka sitä joskus onkin vaikeaa uskoa.

Varmaan vähitellen alan saamaan taas käsitöitäkin valmiiksi! Minulle käsityöt ovat aina olleet terapiaa. Siksi varmaan olo onkin nyt niin ankea, kun en ole pystynyt keskittymään. Mutta, periksi ei anneta ja parempaan kohden ollaan menossa!